Heräsin lauantaina 17.4. klo 5.00 supisteluihin. Mieli oli levollinen ja hyväntuulinen. Nousin ylös nauttiakseni kauniista kuulaasta aamusta ja omasta rauhasta. En ajatellut, että supistelut olisivat mitään ihmeempiä, olihan minua supistellut jo useamman kuukauden ajan. Istuin ison keltaisen jumppapallon päällä ja tein sudukoita keittiön pöydän ääressä. Kirjoitin sudukonlehden sivuun supistusten välejä, ne tulivat säännöllisesti noin kahdeksan minuutin välein.
Kuuden aikaan tuli olo, että haluan lähteä ulos raikkaaseen ulkoilmaan. Puin päälleni ja hipsin ulos. Pakkasta oli pari astetta, lunta oli vielä paikoitellen jäljellä. Omassa pihassa katselin mullasta nousseita krookuksia ja muita kevätkukkia. Lähdin pienelle kävelyllä läheiseen metsään. Oli aivan ihanan rauhallista ja kaunista. Linnut lauloivat ja metsä tuoksui keväältä.
Mietin pitäisikö mies ja lastenhoitaja siskoni herättää varmuuden vuoksi. Oma olo oli niin hyvä, että se tuntui turhalta, mutta toisaalta supistukset tulivat niin säännöllisinä, että ehkä synnytys olisikin käynnissä. Soitin ensin Haikaranpesään kysyäkseni, että mahtuisikohan sinne, jos synnytyttäisin tänään ja sinne mahtui. Soitin siskolleni, että voisiko hän tulla hakemaan Pompon luokseen hoitoon, koska haluaisin vähän omaa rauhaa ja jos synnyttäisin lähipäivinä. Herätin myös mieheni varovasti. Mies jatkoi uniaan ja siskoni tullessa saimme jutella vielä hetken rauhassa niitä näitä, ennen Pompon heräämistä.
Pompon herättyä kaikki söivät aamupalaa ja pakattiin tavarat. Minulle tuli jokin hassu pakkomielle löytää Pompon hukkunut kevätpipo tai vähintään vastaava pipo. Pengoin kaappeja ja nostelin painaviakin laatikoita etsiessäni pipoa. Välillä piti ähistä supistuksen tullessa, mutta etsintä vain jatkui. Lopulta siskoni ja mieheni saivat minut vakuutettua, että Pompo selviää aivan hyvin niillä kolmella varapipolla sekä talvipipollaan lyhyen hoitoreissunsa ajan ja minä voin ihan sanoa heippa siskolleni ja Pompolle sekä keskittyä synnytykseen.
Yhdeksän aikoihin menin suihkuun jumppapallon kanssa. Silloin alkoi tuntua, että kai tänään ihan oikeasti synnytetään. Suihkussa oli hyvä olla, niin hyvä, etten enää halunnut lähteä sieltä pois. Mieheni kuitenkin kellotti, että supisteluita tuli ennen kymmentä jo neljän minuutin välein ja sanoi, että nyt lähdetään sairaalaan. Vielä soitettiin Haikaranpesään ja taksikeskukseen.
Vaikka sanoimme taksille, ettei ole mitään kiirusta, niin silti kuski päätteli ilmeistäni ja takapenkin ähinästä jotain muuta. Ja hyvä niin. Kättärille saavuttuamme supistelut tulivat kahden minuutin välein ja Haikaranpesään saavuttaessa klo 10.35 supisteluita tuli jo yhden minuutin välein. Pääsimme heti synnytyssaliin. Kun tajuntaani jysähti, että pääsimme Haikaranpesään ja saimme vielä ammehuoneen, niin purskahdin vain itkuun. Unelmien täyttymys!
Sisätutkimuksessa selvisi, että olen noin kuusi senttiä auki. Pyysin päästä jumppapallon päälle käyrien oton ajaksi ja se sopi. Käyrät piirtyivät hetken nätisti, mutta sitten sydänäänet katosivat. Olisin halunnut ilokaasua helpottamaan oloa, mutta kätilö ei uskaltanut antaa sitä ennen kuin sydänäänet olisivat varmat. Onneksi Lompon liikkeet tuntuivat koko ajan vatsan ulkopuolelta, joten tiedettiin, että Lompo on sentään elossa. Myöhemmin arveltiin, että ilmeisesti Lompo oli aluksi niin ylhäällä ja laskeutui vauhdilla, joten anturit eivät siksi saaneet sydänääniä. Mieheni helpotti oloani hieromalla ja tsemppaamalla.
Pian halusin päästä vessaan. Kätilö huikkasi perään, että jos tulee suuri kakkahädän olo, niin sano. Kätilö taisi arvata oikein, sillä vessanpöntölle päästessäni sellainen olo tuli. Kätilö pyysi minut heti pois vessasta. Sanoin etten pääse, jään tänne, mutta kätilö vain käski ”nyt tulet tänne!”. Ajattelin, että pakko kai se on totella. Kätilö ehti sanoa, että ”Olet synnytyssuunnitelmassa sanonut, että haluaisit ponnistaa kontillasi. Onko se yhä ok? Haluatko parisängylle vai varsinaiselle synnytyssängylle?”. Synnytyksen aikana en ollut yhtään ehtinyt miettimään ponnistamista, joten kontillaan tuntui yhä hyvältä vaihtoehdolta. Parisänky tuntui paremmalta paikalta kontillaan olemiseen, koska se oli mukavan matalalla ja ennenkaikkea siihen oli lyhyempi matka vessasta.
Kätilön teki pikaisen sisätutkimuksen ja totesi, että olen aivan auki ja saan alkaa ponnistamaan. Olin aivan häkellyksissäni ja pihalla tilanteesta, vastahan minä tulin sairaalaan, en kai vielä voi alkaa ponnistamaan. Mutta niin vaan 11 minuutin kontillaan ponnistamisen tuloksena meidän Lompo Pikkuherra syntyi käsi poskella. Kello oli 11.25 eli olimme ehtineet olla sairaalassa 50 min.
Oli aivan ihanaa saada Lompo syliin, köllötellä turvallisesti parisängyssä säkkituolin ja tyynyjen tukemana. Mieheni halasi meitä. Minulla oli yhä päälläni omat vaatteet, en ollut ehtinyt vaihtamaan niitä. Oli turvallinen ja hyvä olla. Saimme hengähtää pitkään synnytyssalissa. Puhelimme hiljakseen mieheni kanssa mitä tapahtuikaan äsken. Ihmettelimme pientä poikaamme. Oli hämmentynyt olo siitä kuinka saimme kokea luonnollisesti edenneen ja erittäin helpon synnytyksen. Kivunlievityksenä oli miehen tuki ja hieronta, jumppapallo, lämmin kaurapussi, suihku sekä kätilön selkeät turvalliset ohjeet. Uskon, että luottamus omaan itseen, Haikaranpesän ilmapiiri sekä etukäteen tehty synnytyssuunnitelma helpotti synnytystä aikatavalla.
Myönnän, että toiveeni synnytystä kohtaan olivat ”kunhan pääsen johonkin sairaalaan synnyttämään” ja sitten oli erikseen se ”unelmasynnytykseni”. Sain kuitenkin kokea unelmasynnytykseni. Ja tärkein kaikista, saimme meille rakkaan lapsemme, Lompon.
Pompon ja Rompon odotus 