Pompon ja Rompon odotus

Synnytyssaliin lähdettiin osastolta yhdeksän aikoihin hirmuisella tohinalla. Käyräpiuhat kiireesti irti, omat tavarat kasaan ja menoksi. Hieman ihmettelimme, että kuinkas nyt yhtäkkiä onkin kiire mennä, mutta kätilö selitti, että nyt mennään ennenkuin joku ehtii vallata synnytyssalin. Tuo yö oli oikein vauvojen yö, Naistenklinikalla ja Hyvinkäällä oli jo sulku synnyttämään tuleville, Kättärillä oli kaksi salia vapaana ja Jorvissakin oli kuulemma jo tosi täyttä. Toivottavasti kenenkään helsinkiläisen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä tahtomattaan Lohjalle tai Tammisaareen synnyttämään…

Häkellyin totaalisesti tilanteen muutosta, odotus olisi kai päättymässä ja ihan oikeasti synnyttäisin kohta. Ehdin surra ja panikoida hetken, että mitenhän pärjään, kun emme päässeet turvallisen oloiseen Haikaranpesään. Huolet kuitenkin hälvenivät, kun kätilömme astui saliin. Hän oli ainut Haikaranpesän ulkopuolelta oleva kätilö, josta olin joskus kuullut. Hän oli hoitanut pari kuukautta aikaisemmin kaverini synnytyksen ja kaverini oli kehunut häntä loistavaksi tyypiksi. Ja hyväksi tyypiksi hän osoittautuikin sen 45min ajan, minkä hän ehti kanssamme olla, ennen yövuorolaisen tuloa. Ensimmäiseksi hän kehui mieheni kauluspaitaa ja kyseli minkä merkkinen ja mistä se on hankittu. Tämä (omituinen) ensikontakti toi hyvän mielen, hän selvästi huomioi isää ja teki tilanteesta rennon. Turha sitä on ensikommenttina vaikkapa kysyä kivuista, kun ensin pitää kuitenkin luoda tuttuus ja turvallisuus. Kun kauluspaitakeskustelusta ja timakasta supistuksesta oli selvitty, niin asettauduimme taloksi. Sain kaipaamani ison jumppapallon, mukavaa musiikkia sekä valaistuksen himmeäksi.

Kätilö opetti minua ottamaan ilokaasua. Siitä tulikin synnytyksen ajaksi läheinen kaverini. Aina supistuksen lähestyessä aloin raaaauuuhallisesti hengittelemään maskista ilokaasua ja supistuksen mentyä ohi vain nautin olostani. Alkuyö menikin upeaa isoa kuuta katsellessa, miten se liukui yli kaupungin ja ohi Paavalin kirkon pyöreän kellotaulun. Ne muodostivat hienon parin pimeässä yössä. Istuin heijaten jumppapallon päällä sängyn vieressä, jonka päällä oli kasa tyynyjä. Supistusten välissä nojasin tyynyihin ja miltei nukuin. Mieheni nukkui. Oli rauhallista ja helppo olla. Ei vieläkään tuntunut siltä, että synnyttäisin, vaikka supistukset olivatkin melko timakoita. Olin odottanut paljon pahempaa kipua jo alkuvaiheesta lähtien.

Välillä kävin kuumassa suihkussa, nuokuin keinutuolissa, mutta aina palasin jumppapallon päälle. Siinä olo oli mukavin ja tutuin, sillä olin loppuraskaudesta usein kotonakin jumppapallon päällä keikkumassa. Yhden aikaan yöllä muuttui oloni tuskaiseksi. En löytänyt enää hyvää asentoa supistuksen tullessa, enkä oikein välissäkään. Alhaalla tuntui painetta. Iski pieni paniikki, mitä nyt tapahtuu. Näillä main rauhalliset hengittelyt muuttuivat välillä suoraksi huudoksi tai vaikeroinniksi. Mieheni yritti helpottaa oloani, toteuttaa toiveitani, ymmärtää yksisanaisia “lauseitani” ja olla läsnä. Hän onnistuikin näissä kaikissa hienosti. Onneksi mukana oli rakas ihminen, joka tunsi minut ja pystyi pienestäkin viestistä saamaan pointin kiinni ja tarvittaessa kertomaan sen kätilölle. Yökätilö oli oikein mukava ja tilanteet hallitseva nuorehko kätilö. Hän tsemppasi minua minulle sopivalla tavalla ja kuunteli sekä kunnioitti toiveitani.

Olin 7cm auki. Tuskaisuudestan johtuen päätettiin puhkaista kalvot. Vesi olikin vihreää, joten tuli huoli Pompon voinnista. Seuraavasta parin tunnin pätkästä muistan vain yksittäisiä hetkiä. Kalvojen puhkaisu helpotti paineen tunnetta ja kipu muuttui erilaiseksi. Olin sängyllä kyljellään tai puoli-istuvassa asennossa. Supistaessa hengitin ilokaasua minkä kykenin. Olin aivan omassa maailmassani. Pidin silmiä kiinni. Kerran kurkatessani silmien raosta tajusin synnytyssalin olevan täynnä porukkaa. Lääkäreitä, kätilöitä, opiskelijoita ja näytteidenottajia. He tutkivat vauvan sydänkäyrää, ottivat vauvan päästä mikroverinäytteitä, minusta verinäytteitä, irrottivat ja kiinnittivät piuhoja, miettivät miten vauva ja minä voimme. Mikä olisi paras tapa edetä synnytyksessä. Olin kuulemma tässä vaiheessa kysynyt lääkäriltä ilokaasuhöyryissä “Onko Pompolla kaikki ok?”. Lääkäri ei ollut tajunnut kysymystäni, joten mieheni oli pikaisesti tulkannut “Onko vauvalla kaikki ok?”. Kun kuulin lääkärin vastaavan jotain, ilmeisesti, että on kaikki ok, niin luovutin tilanteen muille. En enää yrittänyt hallita tilannetta, vaan olin ja tein osani muiden auttaessa. Ajattelin, että kun on näin paljon väkeä pitämässä huolta meistä, niin kaikki menee varmasti hyvin. Yksi toinen hetki, jonka muistan on se, kun salissa olimme vain minä, mieheni ja kätilö. Oli rauhallista ja kuulin paljon kannustavia, turvallisia sanoja.

Jossain vaiheessa minulle annettiin pudendaalipuudutus. Se helpotti kipua osittain. Näin jälkikäteen ajateltuna pahin osuus synnytyksestä, nuo edeltävät pari tuntia klo 01-03, olivat ohi. Rauhoituin vähitellen, avasin silmäni ja palasin taas tähän maailmaan. Neljän maissa sain alkaa ponnistamaan. Olin aivan pihalla miten se olisi pitänyt tehdä. Sain oksitosiinia tehostamaan supistuksia. Jostain olin kehittänyt ajatuksen, että minun pitää olla ehdottomasti kyljelläni, enkä saa vaihtaa asentoa. Kun tajusin, että saan mennä puoli-istuvaan asentoon ja ponnistaa siitä, niin tilanne helpottui kummasti ja jotain alkoi tapahtumaankin. Ponnistin ja Pompoa autettiin imukupilla ulos, vihreän lapsiveden ja mahdollisten sydämen sykkeen epätasaisuuden vuoksi. Kun pää oli syntynyt imettiin Pompolta ekan kerran lapsivesiä. Kun Pompo oli syntynyt kokonaan klo 4.39 oli pientä hässäkkää, kun hän oli hieman veltto ja lisäksi lastenlääkärillä oli kiire imeä lisää lapsivesiä Pompolta. Vähän ajan kuluttua kuitenkin tilanne oli rauhoittunut ja sain Pompon kölläilemään rinnalleni. Kätilö ompeli minua (välilihan leikkaus oli tehty imukupin takia ja lisäksi olin revennyt). Tilanne oli rauhoittunut jo sen verran, että pystyimme jutustelemaan kolmistaan. Pompo ei osallistunut jutteluun.

Sitä hetkeä, kun jäimme tuoreen perheemme kanssa ihan kolmisin on ihana muistella. Se herkkyys, pienet sanat, katseet, kyyneleet, ensi-imetys, suuret sydämen lyönnit ja elämän ihme. Aamu alkoi valjeta, kaupunki heräillä. Meidän lapsiperheen elämä oli alkanut.

Ihanan pitkän hetken (noin 1,5h) jälkeen isä sai kylvettää Pompon. Toivottavasti se korvasi vähän sitä, kun hän ei päässyt leikkaamaan napanuoraa alkuhässäkän takia. Saimme myös strategiset mitat tietoon eli paino 3955g ja pituus 51cm. Minä pääsin pikaiseen suihkuun. Oloni oli kovin heikko, joten sain lisänesteitä suoneen tasapainottamaan tilannetta. Meille tarjoiltiin maittava aamiainen, jota mutustelin kovin valkoisena, mutta hymyillen tuijottaessa haltioissani pienen pientä Pompoa. Meidän lasta.

Vähitellen keräsimme aamukahdeksalta kimpsumme ja kampsumme, ja siirryimme lapsivuodeosastolle. Perhehuoneita ei ollut vapaana, joten sain kahden äidin huoneesta toisen pedin. Sujuvasti sammuimme siihen mieheni kanssa molemmat. Olimmehan valvoneet noin 26 tuntia ja takana oli järisyttäviä, hienoja kokemuksia.

Minulle jäi synnytyksestä hyvä mieli. Se oli huomattavasti helpompi kuin olin osannut odottaa. Yllätyin siitä kuinka pienet asiat ja hetket jäivät elävinä mieleen sekä tekivät synnytyksestä inhimillisen, turvallisen ja miellyttävän. Vaikka Pompon synnytyksessä olikin tiettyjä dramatiikan hetkiä, niin ajattelen, että sellaisia sattuu synnytyksissä. Asioiden tila kerrottiin meille sen verran kuin oli tarve ja minun ja Pompon hyvinvoinnin eteen tehtiin kaikki mahdollinen. Synnytystä käytiin osin läpi ompelun yhteydessä sekä kunnolla vielä lapsivuodeosastolla synnytystä seuraavana päivänä, näin saimme puhua ja kysellä kätilöiltä epäselviä asioita. Vaikka olin etukäteen miettinyt ja jännittänyt synnytystä, niin ehkä olin varautunut sopivasti kaikkeen mahdolliseen ja luotin omiin voimavaroihini sekä sairaalan henkilökuntaan. Pompon synnytys oli niin hyvä kokemus, että voisin koska vain mennä synnyttämään uudestaan.