tammikuu 26, 2010 klo 2:59 pm (Äidin ajatuksia)
Jos tänään pitäisi katsoa kristallipallosta tulevaisuuteen ja Lompon syntymään, niin veikkaisin seuraavaa:
Lompo syntyy 21. päivä.
Lompon syntymä käynnistyy luonnostaan ja menee hyvin.
Lompo on poika.
Lompo osoittautuu ekojen viikkojen aikana rauhalliseksi ja sopeutuvaiseksi tyypiksi.
Perustelut veikkaukselle: fiilis.
tammikuu 15, 2010 klo 1:46 pm (Hankinnat, Perhe, Äidin ajatuksia)
Ah ihanuutta! MLL:n lastenhoitaja oli meillä äsken kolme tuntia leikkimässä Pompon kanssa ja minä sain tehdä mitä ikinä halusinkaan.
Kahden osa-aikatyön, aktiivisen lapsen kotona hoitamisen sekä raskauden yhdistäminen on kalenterirumbaa. Voi vain arvata mikä noista jää vähimmälle huomiolle. Lastenhoitajan tullessa pystyin edistämään muutamia työjuttuja ihan rauhassa ja sitten nauttimaan elämästä eli tekemään rauhassa niinkin eksoottista ruokaa kuin makaroonilaatikkoa ja juttelemaan kaverin kanssa puhelimessa. Teki ihmeen hyvää, vaikken edes ollut väsynyt tai ääristressaantunut. Lastenhoitopalvelu on minulle luksusta, josta olen valmis maksamaan. Omaa aikaa voi näemmä myös ostaa, eikä MLL:n kautta hintakaan ole paha (8,20€/h).
Olemme käyttäneet MLL:n lastenhoitopalveluita jonkin verran. Kaikki sitä kautta tulleet hoitajat ovat olleet perusmukavia ja olemme voineet jättää Pompon heille hyvillä mielin hoitoon. Yksi hoitajista on ylitse muiden, oikea kultakimpale. Päätimme joululomalla jaksamista miettiessä, että yritämme saada hänet kerran parissa viikossa muutamaksi tunniksi helpottamaan arkea. Tämän päivän kokemuksen jälkeen päätös tuntuu erityisen hyvältä.
Meillä löytyy kohtuullisen läheltä yllättävän laaja tukiverkosto ihmisiä, jotka voivat mielellään ottaa Pompon sillon tällöin hoitoon. Silti välillä tuntuu helpommalta ostaa palvelu ulkopuolelta. Ei tarvitse miettiä kehtaako toinen kieltäytyä hoitamisesta tai sopiikohan hoito toisen aikatauluihin, eikä jää kiitollisuudenvelkaan. Rahat vain hoidon jälkeen MLL:n lastenhoitajalle käteen ja kiitos hei. Helppoa ja vanhemmuuteen voimia antavaa.
tammikuu 11, 2010 klo 10:55 pm (synnytys, Äidin ajatuksia)
Synnytyksen ollessa ohi on hyvä käydä vielä jälkipuinti. Uskon jälkipuinnin merkitykseen siihen millainen muisto synnytyksestä jää. Synnytyksen aikana tapahtuu niin paljon ja nopeasti, että on hyvä käydä sitä läpi. Toisille riittää, että käy synnytyksen kerran läpi jonkun kanssa, toiset taas käyvät vuodesta toiseen eri tavoin läpi synnytystä.
Pompon synnytyksestä minulle jäi erittäin hyvät muistot. Uskon, että siihen vaikutti paljon lapsivuodeosastolla keskustelu kätilön ja mieheni kanssa synntyksen kulusta. Kätilö toi meille synnytyskertomuksen, joka oli keskustelumme pohjana. Oli yllättävää huomata siitä asioita, jotka oli totaalisesti jo unohtanut tai kuulla miehen selitystä miten olin käyttäytynyt missäkin vaiheessa. Tuntui hyvältä kuulla kätilön suusta faktoja synnytyksestä ja mitä mikäkin lukuarvo synnytyskertomuksessa tarkoittikaan. Moni epäselvä ja ehkä hieman pelottavaksikin möröksi jäänyt asia synnytyksessä sai nimen ja selityksen. Asiat muuttuivat luonnollisiksi ja hyviksi. Moni ihmetteli jälkikäteen, että miten voin suhtautua Pompon synnytykseen niin positiivisesti, kun synnytyksen aikana kuitenkin oli pientä dramatiikkaakin. Jälkipuinti vaikutti positiivisesti.
Halusin käydä synnytystä läpi useampaan kertaan tärkeiden ystävieni ja mieheni kanssa. Puhumalla, puhumalla ja puhumalla. Synnytys muuttui ihanaksi muistoksi, josta halusi jakaa pieniä paloja eteenpäinkin ja mutustella niitä itsekseen. Päiväkirjaan ja blogiin kirjoitin synnytystarinaa.
Ensimmäisenä äitienpäivänä, pari viikkoa Pompon syntymän jälkeen, sain mieheltäni aivan uskomattaman muistorikkaan lahjan: valokuvakertomuksen Pompon synnytyksestä. Yksinkertaiseen ja tyylikkääseen valokuvakansioon mieheni oli koonnut kuva kuvalta synnytyksen eri vaiheet. Vaikka olin nähnyt kuvat aiemmin, niin tarkasti valittuna ja kansioon laitettuna niistä muodostui meidän tarina. Luulenpa, että valokuvaus ja kuvien kansioon laittaminen oli mieheni tapa tehdä synnytyksen jälkipuintia.
Toivoisin, että jokainen voisi käydä synnytystä läpi omalla tavallaan joidenkin turvallisiksi kokemien ihmisten kanssa. Millaisen muiston haluaa synnytyksestä jättää, siihen vaikuttaa synnytykseen valmistautuminen, synnytyksen kulku ja kivunlievitys, mutta ennenkaikkea sen kaiken jälkipuinti.
Olisi mielenkiintoista kuulla erilaisia tapoja tehdä synnytyksen jälkipuinti. Haluaisin myös kuulla miten jälkipuinti on mennyt pilalle tai miten se on muuttanut synnytysmuiston negatiivisesta positiiviseksi.
tammikuu 7, 2010 klo 3:55 pm (Keskenmeno, synnytys, Äidin ajatuksia)
Synnyttämisestä minulla on kaksi kokemusta. Pompon ja Rompon synnyttäminen. Kumpikin opettivat paljon.
Pompoa synnyttäessä synnytys käynnistettiin ja olin koko ajan sairaalassa, mutta pitkään ulkona ja sairaalassa liikkuen, synntyssalissa käytin lääkkeellisistä kivunlievityksistä ilokaasua (osa lukee ilokaasun lääkkeettömäksi) ja ihan loppuvaiheessa pudendaalipuudutetta.
On mielenkiintoista ja raadollista, että myös Rompon tuli synnyttämällä ulos. Siinä oli ihan samat vaiheet kuin normaalisynnytyksessä ja tuska oli sen mukainen. Kätilö kertoi meille jälkikäteen, että keskenmenossa kohdunsuun pitää avautua se samat 10cm kuin täysiaikaisen lapsen synnytyksessä, ennen kuin Rompo pystyi syntymään. Meille oli sanottu keskenmenon toteamisen jälkeen, että jos kivut tulevat koviksi saamme heti tulla sairaalaan hakemaan kivunlievitystä, sillä keskenmeno itsessään on riittävän kipeä asia, fyysistä kipua ei tarvitse sietää. Kuitenkin varsinaisen keskenmenon / synnytyksen tullessa emme saaneet lupaa mennä sairaalaan, sillä päivystysosaston kätilö ei ymmärtänyt mitään keskenmenoista eikä hänellä ollut tietoa, että päivystysaikaan keskenmenojen kivunlievitys kuuluu heille. Kun lopulta menimme sairaalaan synnytin Rompon parin minuutin päästä. Lääkkeellistä kivunlievitystä en ehtinyt saada.
Molemmissa synnytyksissä koin tärkeimmäksi helpottavaksi asiaksi miehen läsnäolon, huomion ja auttamisen. Liikkuminen, syvään hengittely, murina, jumppapallon päällä keikuttelu, kontillaan olo, lämpimät jyväpussit, hieronta / silittely, rentoutuminen ja kuuma vesi auttoivat kipuun. Ja kyllä Pompon synnytyksen ilokaasu ja puudute helpottivat elämää kummasti, ilman niitä olisin ollut ihan poikki.
Näiden synnytyskokemusten jälkeen minun on vaikeaa ymmärtää, että joku jää paikoilleen synnytyksen edetessä. Olen kuullut muutamankin synnytyskertomuksen, jossa kotona ollessa on istuttu sohvalla tai löhötty sängyllä, kunnes kipu on ollut hirmuinen ja sitten on lähdetty sairaalaan. Sairaalassa huomataan, ettei kohdunsuu ole ollut auki kuin sentin pari, järeimpää puudutetta suostuta vielä antamaan, vaan äitiä on kehotettu liikkumaan ja annettu vähän kipulääkettä. Eikö olisi ollut mukavampi liikkua ja olla kotona, nousee ajatuksekseni. Vai onko niin, että itse olen aktiivinen ihminen ja liikkeessä olo on minun keinoni hallita kipua? Toisille ihmisillehän voi olla luonnollisempaa ja aidosti helpottavampaa olla paikoillaan sängyssä tai sohvalla, mikä minä olen heidän puolestaan sanomaan mikä heidän oloaan helpottaa. Huomaan, että se pieni synnytyshörhö elää sisälläni ja kuiskuttaa suureen ääneen korvaani niitä kaikkia lauseita ja lähteitä siitä miten pystyssä oleminen helpottaa ja edistää synnytystä.
Noh jaa, pointtinani lähinnä nyt oli, että synnyttäminen kannattaa olla aktiivista puuhaa. Synnytystä voi kokemukseni mukaan aidosti helpottaa lääkkeettömilläkin menetelmillä. Netistä löytää sivukaupalla tietoa synnytyksen lääkkeettömistä kivunlievityksistä. Suositten tutustumaan niihin, mutta kriittisellä silmällä. Kun pitää ensin on selvittänyt itselleen miten yleensä toimii kivun tullessa, niin voi yrittää miettiä mitä aputoimia voisi toivoa synnytyskivun tullessa. Kätilöt auttavat parhaansa mukaan löytämään synnytyksen aikana hyvät kivunlievitykset, mutta he eivät voi tuntea sinua ja ymmärtää kipuasi yhtä hyvin kuin sinä ja tukihenkilösi voitte. Siksi sinun itse on tärkeää valmistautua synnytykseen.
Tässä muutamia (synnytyshörhö)sivuja, joita olen itse selaillut (en ollenkaan allekirjoita kaikkia sisältöjä, mutta auttaapahan ainakin pohtimaan asiaa):
- Haikaranpesä: kivunlievitys
- Tammisaaren synntysosasto: kivunlievitys
- Bebesinfo: synnytyskipu ja kivunlievitys
- Voimaannuttava synnytys -blogi
tammikuu 7, 2010 klo 3:13 pm (Hankinnat, synnytys, Äidin ajatuksia)
Tammikuu on tuttavapiirissäni näemmä synntysten kuukausi. Tästä syystä usein omissakin ajatuksissa ja puheissa on ollut synnytys. Havahduin siihen tosiasiaan, että taidan lukeutua synnytyshörhöihin. Mielestäni synnytys on ainutlaatuinen tapahtuma, jonka kulkuun voi itse joiltain osin vaikuttaa, mutta erityisesti voi vaikuttaa siihen millaisen muiston se jättää. Toivoisin, että synnyttävät äidit voisivat kokoa synnytyksen mahdollisimman positiiviseksi kokemukseksi, johon he ovat voineet itse vaikuttaa.
Suosin itse, ja suosittelen myös muille synnytyksen miettimistä etukäteen, lääkkeettömiä kivunlievityksiä ensisijaisena vaihtoehtona ja synnytyksen läpikäyntiä jälkikäteen esim. kätilön tai ystävien kanssa. Vaadin itselleni ja suosittelen muille lääketieteellistä apua kivunlievutystä tarpeen tullen. (En sentään niin synnytyshörhö ole, että haluaisin synnyttää kotona tai täysin ilman lääketieteellisen kivunlievityksen mahdollisuutta).
Juttelin erään esikoista odottavan äidin kanssa synnytyksestä. Häkellyin, kun hän sanoi, ettei aio miettiä synnytystä yhtään etukäteen, se on kuitenkin ihan hirveä kokemus, mutta kai siitä selviää, kun sairaalaan pääsee ja siellä kerrotaan mitä pitää tehdä. Ajatuskulku oli niin päinvastainen kuin omani, etten oikein tiennyt mitä pitäisi sanoa. Pompoa odottaessa mietin paljon synnytystä ja kävin etukäteen juttelemassa kätilön kanssa peloistani synnytyksen suhteen. Lisäksi meille kuului Haikaranpesän synnytyssuunnittelu-keskustelu kätilön kanssa. Uskon, että nämä ammattilaisten kanssa käydyt keskustelut sekä omat mietintäni, tiedon etsintä sekä miehen ja ystävien kanssa käydyt keskustelut auttoivat minua hahmottamaan miten ehkä käyttäytyisin synnytyksessä, mitä synnytyksen eri vaiheissa yleensä tapahtuu ja mitä eri keinoja ja voimavaroja minulla itselläni on tehdä synnytyksestä mahdollisimman kivuton ja miellyttävä.
Tässä pääni sisällä muodostonut lista, minkä mukaan voisi valmistautua synnytykseen:
- Tavaroiden hankinta: lämmitettävä kauratyyny, jumppapallo, (rennot vaatteet, jos ei tykkää sairaalavaatteista, itse tykkäsin)
- Itselleen vastausten löytäminen: miten synnytys etenee (esim. Haikaranpesän sivuilta tai Bebesinfosta), miten käyttäydyn kun minua sattuu paljon (raivoan/käperryn kuoreeni/valitan…), mikä helpottaa oloani kun minua sattuu (haluanko huomiota/omaa rauhaa/kosketusta/tiukkoja faktoja/lepertelyä…), mitkä sanat rohkaisevat, mitä minulle ei saa sanoa, mikä ajatus/mielikuva/musiikki antaa minulle voimaa synnytyksen keskelle
- Toiveiden puhuminen ääneen ja/tai kirjaaminen paperille (kirjoitettu asia tulee mietittyä loppuun asti)
- Tukihenkilölle (yleensä isä) toiveiden kertominen
- Luottaminen omaan itseen “selviän synnytyksestä hienosti, minulla on ympärilläni auttamassa tärkein tukihenkilö ja ammattilaiset”
tammikuu 7, 2010 klo 10:19 am (Keskenmeno, Muutokset, Äidin ajatuksia)
Hip hurei! Nyt uskallan jo kirjoittaa ja riemuita, että maitobaari on sulkeutunut joulukuun alussa. Rintani eivät enää eritä maitoa. Aika pitkään maitobaari uskoi bisnesideaansa, kun kerran tuotti maitoa 9kk sen jälkeen kun viimeinen asiakas oli käynyt hörppimässä maitonsa. Maitobaaria yritettiin kannustaa lopettamaan tuotantonsa kevyin ja järein keinoin, huonoin tuloksin. Ilmeisesti vasta raskauden puoliväli oli riittävän hyvä syy sulkea baari.
Normaalihkot rinnat, ilman ylimääräistä maidontuotantoa ovat helpottaneet kummasti elämää. Voin nukkua myös oikealla kyljelläni, käväistä ulkona sytyttämässä kynttilät ilman untuvatakkia, käyttää kaarituellisia rintsikoita, avata pakastimen oven ilman jäätymisen pelkoa ja ennen kaikkea vähän väliä ei tarvitse hoitaa kotikonstein alkavaa rintatulehdusta.
Uskallankohan koskaan lopettaa Lompon imettämistä…
tammikuu 6, 2010 klo 11:08 pm (Isän ajatuksia)
Pomponodotusblogi (tai siis Lompon odotus-) on meinannut jäädä kokonaan naisten hommaksi. Pitää siis kantaa miehinen, jopa isällinen korsi kekoon.
Toisen lapsen (tai kolmannen…) odotus on sujunut kovasti rauhallisemmissa merkeissä kuin ensimmäisen. Pompoa odotellessa rouvalla oli enemmän pahoinvointia, koko asia oli täysin uusi ja vieras, eikä minulla ollut vauvanhoidosta minkäänlaista kokemusta ennen nuorta neitiämme. Nyt tunnelma onkin hivenen kahtalainen: Toisaalta tässä ollaan vanhoja tekijöitä jo, takana on kaksi hyvin erilaisiin lopputuloksiin päätynyttä raskautta, joten tuskinpa tässä mitään uutta dramatiikkaa voi enää vastaan tulla.
Toisaalta tuleva lapsi on joka tapauksessa Pompo-neidistä eroava oma persoonansa, joten ehkäpä hänen hoitamisessaan tulee sittenkin vastaan uusia ja yllättäviä tilanteita. Toivon ainakin, että Lompo olisi parempi autossa matkustaja kuin isosiskonsa, mutta ehkäpä hän sitten hoitaa joitain muita hommia heikommin. Tämä jää nähtäväksi.
Elämämme kahden lapsen kanssa tulee varmasti aluksi olemaan aikamoista hulabaloota. Siitä on moni ennen meitä selvinnyt, ja koska olemme rouvan kanssa keskimääräistä ihmistä fiksumpia ja aikaansaavempia, niin emmeköhän mekin selviä. Kysymys on oikeastaan vain siitä, että miten paljon unta kesällä nukutaan ja miten paljon ehtii tekemään mitään muuta kuin huolehtimaan jälkikasvun eloonjäämisestä.
Minua vanhemmat ja kokeneemmat äidit ja isät ovat sivistäneet, että kun lasten ikäero on pieni, ovat he hyvää seuraa toisilleen. Näin vanhemmat pääsevät jo muutaman vuoden kuluttua kevyellä panostuksella eteenpäin, kun lapset viihdyttävät toisiaan. Toivon todella että tämä profetia osoittautuu todeksi. Ei sillä ettenkö viihtyisi lasten kanssa – mutta välillä on vain mukava syventyä omiin puuhiin tahi vaikkapa hyvää kirjaan.
Kotipuolessa asiat ovat kohtuullisen hyvällä mallilla. Syksyllä tein aikalailla, ehkä hivenen liikaakin töitä, mikä näkyy mukavana tilinauhana mutta valitettavasti myös vähentyneenä aikana kotona. Tätä asiaa pitää keväällä tarkkailla, ettei tilanne vallan mahdottomaksi käänny. Pidän ainakin kaksi viikkoa lomaa Lompo-neidin tai -herran synnyttyä, ehkä enemmänkin. Tämän asian suhteen pitää tehdä päätöksiä.
Molemmille lapsille on tilaa Pompon huoneessa, mutta alkajaisiksi Lompo tulee meidän vanhempien huoneeseen. Molemmille lapsille on sänky, ja Lompo saa vielä Pompon vanhan hoitotason.
Kaikenkaikkiaan suhtaudun tähän raskauteen ja tulevaan lapsukaiseen juuri nyt rennosti. Kyllä se hyvin menee, Pompollakin meni. Otetaan tilanteet sellaisena kuin ne tulevat, koitetaan selvitä sitten.
tammikuu 2, 2010 klo 3:55 pm (Keskenmeno, Äidin ajatuksia)
Lomalla on aikaa tehdä mitä haluaa. Olen ompelun ohessa sivusilmällä katsonut netistä vanhoja telkkarista tulleita sisustus- tai keskusteluohjelmia. Mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä ohjelmia on tullut nähtyä.
Mieleen on jäänyt erityisesti TV1:n Aamusydämellä-ohjelma Lapsettomuudesta. Siinä käsiteltiin mielestäni hyvällä tavalla lapsettomuutta. Asiallisesti, mutta kuitenkin tunteista kertoen. Haastateltavina oli nainen, jolla oli selittämättömiä toistuvia keskenmenoja sekä mies, joka oli saanut vaimonsa kanssa lapsen lapsettomuuden jälkeen ja nyt he ovat toista kertaa lapsettomia, kun toivovat toista lasta.
Olin jo unohtanut miltä minusta tuntui Pompoa toivoessa ja miltä minusta tuntui Rompon keskenmenon jälkeen. Ohjelma oli hyvä muistutus itselle siitä miten onnellinen saan olla Pomposta ja Lompon odotuksesta. Ohjelma myös muistutti, että ympärilläni on lapsettomia ja miltä jotkut sanani ja tekoni saattavat heidän sydämessään tuntua.
Haluaisin näyttää ohjelman muutamalle henkilölle, joiden koen olevan kaukana lapsettomien maailmasta. He ovat loukanneet minua sanoillaan, varmasti täysin ymmärtämättömyyttään. (Vaikkemme edes ole olleet missään vaiheessa olleet varsinaisesti lapsettomia, meiltä vain meni 11kk Pompon toivomiseen ja se aika tuntui pitkältä ja raskaalta.) Olen yrittänyt selittää näille henkilöille miltä minusta tuntui Pompoa toivoessa tai Rompon menetyksen jälkeen, mutta he eivät tunnu käsittävän mitä ihmeellistä tilanteessa voisi olla, kyllähän lapsia vain tehdään tähän maailmaan. Toivoisin, että yleltä näytetty fiksu ohjelma voisi saada heidän aivoissaan jotain liikahtamaan, vielä kun sanojina ovat ulkopuoliset järkevät nainen ja (erityisesti!) mies. Vaikka haluaisin vinkata näille muutamille henkilöille ohjelmasta, en tee sitä. En jaksa enää yrittää selittää. Toivoisin vain, että jonain päivänä he voisivat jotenkin ymmärtää todellisia lapsettomia, keskenmenon kokeneita sekä adoptiovanhempia. Tai edes pitäisivät sammakot mahassaan, eivätkä päästäisi niitä suustaan muiden kuultavaksi.
joulukuu 30, 2009 klo 11:20 pm (Muutokset, Neuvola, Äidin ajatuksia)
Kuinkahan tosissaan pitäisi nämä supistelut ottaa? Pompoa odottaessa minulla alkoi supistelut noin raskausviikolla 20. Lompoa odottaessa kipeitä ja reippaita supisteluita oli rv:lla 19, sitä ennen oli ollut jo hyvän hetken kivuttomia supisteluita.
Pahimmat supistelut ovat olleet tuolloin rv 19, silloin heräsin aamulla kuudelta supisteluihin, enkä saanut niitä millään loppumaan, vaikka koitin köllötellä, heijailla itseäni kontillaan ja muutenkin rentoutua mahdollisimman paljon. Kolmen tunnin kärvistelyn jälkeen soitin Kättärille, että mitähän kannattaisi tehdä. Vastannut kätilö oli oikein mukava ja selvitti puhelimitse tilanteeni niin hyvin kuin se oli mahdollista. Onneksi supistelut eivät olleet kellontarkasti säännöllisiä vaan liittyivät pikemminkin tilanteisiin, joissa vaihdoin asentoa. Kyllä, jopa selältä kyljelleen kääntyminen voi kokemani mukaan aiheuttaa järkyttävän supistuksen. Sain ohjeen tulla heti sairaalaan, jos yhtään siltä tuntuisi, mutta muuten sain jatkaa kotona rentoutumista. Sairaalassa kun ei noilla raskausviikoilla voida tehdä vielä mitään, vasta rv 23 eteenpäin voidaan aloittaa lääkitykset. Noh, kotilevolla supistukset menivät viidessä tunnissa lopulta helpotukseksemme ohi.
Tuon tosisupisteluiden aamupäivän jälkeen supistelut ovat jatkuneet päivittäisinä. Luulin tässä välillä niiden jo hieman laantuneen, mutta viimeisen viikon aikana supistelut ovat olleet aika mojovia. Hetkittäin ne lamauttavat kaiken muun toiminnan, on vain pakko hakea paras mahdollinen asento ja hengitellä rauhallisesti. Mielenkiintoisia hetkiä on ollut esim. vaatekaupan sovituskoppijonossa kun on iskenyt timakka supistus ja on vain ollut pakko mennä kyykkyyn ja pitää kiinni lähimmästä seinästä tai vaatetangosta joka käsiin on sattunut. Muut asiakkaat ovat ihmetelleet mikäs tuolle nyt tuli ja tulleet kysymään onko kaikki ok. Raivokkaan supistuksen aikana on mahdotonta puhua, joten olen oppinut ottamaan kasvoilleni mahdollisimman rauhallisen ilmeen ja vain nyökännyt. Heti kun supistus on ohi olen vain reippaasti selittänyt “vähän supistelee, kun olen raskaana, ei tässä mitään sen kummempaa”. Hoh hoijakkaa, en haluaisi aiheuttaa hämmennystä kanssa ihmisten seurassa, mutten voi neljän seinän sisällekään lukkiutua.
Mietityttää miten supisteluihin pitäisi suhtautua. Pitäisikö minun sittenkin olla vain pedissä paikoillani ja odottaa seuraavat kolme ja puoli kuukautta? Pitäisikö jatkaa normaalia elämää ja antaa supisteluiden tulla ja mennä omia menojaan? Pitäisikö yrittää löytää jokin välimuoto näille kahdelle? Toistaiseksi olen yrittänyt elää normaalia elämää, mutta vähentänyt kaiken sellaisen minkä tiedän aiheuttavan supisteluita (reipas kävely tai muu liikunta, painavien tavaroiden tai Pompon nostelu, stressaaminen…). Jumppapallo ja lämmitettävä kaurapussi ovat olleet kavereinani ja helpottaneet supisteluiden kanssa eloa.
Ensi viikolla on äitiysneuvolan lääkäri. Hän saa katsoa ovatko supistelut vaikuttaneet paikkoihin ja miten kevättalvesta olisi järkevintä selvitä. Myönnän, että toistaiseksi on ollut vaikeaa olla huolissaan, sillä Pompoa odottaessa jännitin ja stressasin niin paljon sitä, että Pompo syntyy ennen aikojaan ja silti hän syntyi reilut pari viikkoa yliaikaisena. Toisaalta olinkin kokonaan tai osittain sairaslomalla rv 26 alkaen äitiysloman alkuun.
Hetki myöhemmin muokkausta: Huomasin juuri, että olin kirjoittanut tasan kaksi vuotta sitten, 30.12.2007 tähän blogiin kirjoituksen Su-pis-tuk-si-a
joulukuu 28, 2009 klo 2:41 pm (Ajatuksia raskaudesta, Hankinnat, Muutokset, Äidin ajatuksia)
Minimaalinen mahani on viimein päättänyt ottaa kasvupyrähdyksen viimeisen parin viikon aikana. Toivon, ettei syynä ole pelkästään jouluherkut, vaan myös Lompo on ottanut kasvuspurtin. Maha on ollut koko raskauden aivan eri mallinen kuin Pompoa odottaessa. Lompo näemmä tykkää muodostaa asumuksestaan pallon. Pallomaha on hassun näköinen, mutta ehkäpä kauniimpi kuin Pompon odotuksen tasainen koko etupuolen täyttävä laatikko.
Erilaiset raskausmahat aiheuttavat samojen raskausvaatteiden kanssa yhteensopivuusongelmaa. Lituskalaatikkomahalle hankitut housut eivät oikein pysy pallomahaisen tyypin päällä. Polarn O. Pyretin mammafarkut oli nyt pakko hankkia ja en ole hankintaani katunut. Huvittavaa on ollut, että minulta on kolme eri ihmistä kysynyt, että mistä noin hyvännäköisiä normaaleja farkkuja voi hankkia. Olen joutunut kertomaan näille ei raskaana olevilla kysyjille, että farkkuni ovat mammafarkut ja niitä saa Po.P:lta.
Toiseksi lempparivaatteekseni on nyt raskausaikana muodostunut 9fashionin trikoinen t-paita. Ostin sen poistomyynnistä Rompoa odottaessa ja olin keskenmenon jälkeen suutuspäissäni heittänyt sen vaatekaapin perukoille, joista se pari viikkoa sitten putkahti esille. Onpa mukavaa, kun on hieman erinäköinen, ohut, mutta napakka ja riittävän pitkä raskauspaita.
Kotosalla ollessa tulee oltua kyllä vaikka minkälaisissa röntteissä. Kunhan on mukavaa päällä, jotta voi peuhata lattialla Pompon kanssa leikkien tai ulkona riittävän lämmintä näihin todellisiin pakkaspäiviin. Yllättävästi sitä vaatetta on aina päälleen löytänyt. Katsotaan sitten maaliskuun lopussa, että vieläkö jättipallon päälle vaatteet menevät. Muotikuvia ei näistä tyylikkäistä kotiröntteistä ole luvassa.
