Kevään ja kesän mittaan mietin monesti miten ihmeessä keskenmenosta oikein selviää. Elämä tuntui tahmealta ja ärsyttävältä, lopulta ei tuntunut enää miltään. Ihmettelin miksi minusta keskenmeno tuntui niin vaikealta, miksi minun oli vaikea hyväksyä tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. Päätin kuitenkin, että käsittelen keskenmenoa tasan niin kauan kuin se tuntuu tarpeelliselta. Tiesin, että jos yritän päästä siitä ohi, vaikken todellisuudessa olisi ollut siihen valmis, niin siitä ei tulisi mitään tai keskenmenoon liittyvät ajatuksen tulisivat myöhemmin eteeni kahta isompina.
Aluksi lepäsin keskenmenon fyysistä puolta pois. Makasin sängyssä, nukuin päiväunia ja jätin isommat fyysiset ponnistukset pois. Onneksi oli mies, joka ymmärsi, että tarvitsen ihan konkreettista lepoa ja hoiti Pompo-neitiä. Levon lisäksi pidin arkirutiineista kiinni. Ulos Pompon kanssa, ihmisten ilmoille, säännölliset ruoka-ajat, terveelliset ja monipuoliset ruuat, ompelu jne. Rutiinit auttoivat, vaikka hetkittäin ne tuntuivat raskailtakin.
Eräs konkreettinen, mutta omituinen asia, auttoi minua alkuaikoina paljon: nurmikolta voikukkien poistaminen. Siinä hommassa tuntui, että tekee jotain hyödyllistä, mutta kuitenkin tiesi, että loppujen lopuksi on aivan sama elämän jatkumisen kannalta, että kasvaako pihallamme kaunis nurmikko vai voikukkapelto. Yksi kerrallaan nyhdin voikukkia juurineen irti. Ajatukset eivät päässeet kiertämään ahdistaa kehää, kun teki käsillään samalla jotain. Loppukesästä hymyilin terapianurmikolleni.
Muita helpottavia tekemisiä olivat: Pompo-neidin touhuille nauraminen, Rompon tavaroiden pakkaus, Rompon kummille kirjeen kirjoittaminen, oleminen mukavien ihmisten seurassa, jotka eivät tienneet keskenmenosta ja surustani mitään, ystävien kanssa omana itsenä oleminen sekä ajan tappaminen.
Suurin asia keskenmenosta selviämiseen oli mieheni ja muutama ystäväni. Heille saatoin sanoa, että harmittaa ja olen surullinen. He tuntuivat ymmärtävän. Yllättävän moni, jolle keskenmenosta kerroin, eivät osanneet suhtautua asiaan. Ymmärrän heitä. Keskenmeno on harvoin puheissaoleva asia ja usein se tulee niin puun takaa, että sanoja ja tekoja on vaikea löytää. Moni tuntui kyllä ajattelevan ja joskus myös sanovan “olen pahoillani”, mutta sen jälkeen asia haudattiin. Sitä ei ollut. Jos jotain kaipasin ja sainkin niiltä muutamalta ystävältäni oli asian hyväksyminen todeksi minun tämän hetkistä elämää. Tykkäsin siitä, että myös ystäväni ottivat asian puheeksi, kyselivät esim. miten jaksoin tai mitä ajattelin tehdä Rompon laskettunapäivänä. Tuntui hyvältä, ettei itse aina tarvinut tuoda keskenmenoa esille, vaan myös keskustelun toinen osapuoli osasi ja halusi tehdä sen. Tuli olo, että Rompo oli ja on tärkeä myös jollekin muulle kuin meidän perheelle.
Ystävien teot olivat tärkeitä. Jos jollekin tutulleni tulee keskenmeno, niin haluaisin jakaa sitä hyvää mikä meidän perheelle annettiin tai mitä itselle on tullut mieleen helpottavina asioina: lapsenhoitoapu, valmiin ruuan tuominen, surukukkien/kynttilän antaminen, leikkipuistoon houkuttelu ja siellä arkipäiväinen tai syvempi juttelu (vaikkei toisella pysyisi ajatus yhtään koossa), tavaroiden lainaaminen reissua varten, peli-illan järjestäminen, leffojen lainaus, lempilimun/-siiderin/-oluen tuominen jne.
Luulen, että minua olisi helpottanut jonkun ammatti-ihmisen (esim. neuvolatädin) kanssa juttelu. Olisin halunnut ja haluaisin käydä vielä kerran läpi kaiken sen siitä ensimmäisestä vessareissusta lastenlääkäriasemalla, jolloin huomasin verenvuodon alkaneen siihen kun synnytin Rompon Kätilöopistolla. Tuntuu, että sitä kauheutta en haluaisi enää kertoa ystävilleni, vaan sen voisi kuunnella joku ulkopuolinen. Miksen sitten ole käynyt keskenmenoa ammatti-ihmisen kanssa läpi? Kesä sotki tylsästi neuvoloiden aikatauluja ja oma neuvolan täti vaihtui. Yritin käydä asiaa läpi uuden terkkarin kanssa, mutta yhteistä säveltä ei oikein löytynyt ja hänen päällimmäinen sanominen oli “keskenmeno voi tulla koska vaan uudestaan”. Ööh, se ei tälläkertaa jostain kumman syystä ollut se mitä halusin kuulla vaan olisin halunnut jonkun kuulevan mitä minulle on tapahtunut ja miltä se on minusta tuntunut.
Keskenmenosta selviämistä hidasti maidon tuotannon loppumattomuus (yhä edelleen maitoa tulee) ja siitä johtunut sairaalareissu, sekä erään sukulaisen tökerö ja typerä käyttäytyminen (toivottavasti on päättymässä lähiaikoina?). Toisaalta nämä muut vastoinkäymiset myös sisuunnuttivat ja ohjasivat ajatuksia keskenmenosta muualle.
Heinäkuussa otimme mieheni kanssa paljon yhteen ja sitten tajusimme järjestää kahdenkeskistä aikaa ja tekemistä useampaan otteeseen. Lapsenhoitajia kaivattiin ja niitä saatiin. Erityisesti kahden yön yhteinen reissu teki kummia.
Eniten kuitenkin keskenmenosta selviämiseen auttoi elokuun alussa tehty positiivinen raskaustesti. Oli pakko suunnata ajatukset eteenpäin.
