Synnyttämisestä minulla on kaksi kokemusta. Pompon ja Rompon synnyttäminen. Kumpikin opettivat paljon.
Pompoa synnyttäessä synnytys käynnistettiin ja olin koko ajan sairaalassa, mutta pitkään ulkona ja sairaalassa liikkuen, synntyssalissa käytin lääkkeellisistä kivunlievityksistä ilokaasua (osa lukee ilokaasun lääkkeettömäksi) ja ihan loppuvaiheessa pudendaalipuudutetta.
On mielenkiintoista ja raadollista, että myös Rompon tuli synnyttämällä ulos. Siinä oli ihan samat vaiheet kuin normaalisynnytyksessä ja tuska oli sen mukainen. Kätilö kertoi meille jälkikäteen, että keskenmenossa kohdunsuun pitää avautua se samat 10cm kuin täysiaikaisen lapsen synnytyksessä, ennen kuin Rompo pystyi syntymään. Meille oli sanottu keskenmenon toteamisen jälkeen, että jos kivut tulevat koviksi saamme heti tulla sairaalaan hakemaan kivunlievitystä, sillä keskenmeno itsessään on riittävän kipeä asia, fyysistä kipua ei tarvitse sietää. Kuitenkin varsinaisen keskenmenon / synnytyksen tullessa emme saaneet lupaa mennä sairaalaan, sillä päivystysosaston kätilö ei ymmärtänyt mitään keskenmenoista eikä hänellä ollut tietoa, että päivystysaikaan keskenmenojen kivunlievitys kuuluu heille. Kun lopulta menimme sairaalaan synnytin Rompon parin minuutin päästä. Lääkkeellistä kivunlievitystä en ehtinyt saada.
Molemmissa synnytyksissä koin tärkeimmäksi helpottavaksi asiaksi miehen läsnäolon, huomion ja auttamisen. Liikkuminen, syvään hengittely, murina, jumppapallon päällä keikuttelu, kontillaan olo, lämpimät jyväpussit, hieronta / silittely, rentoutuminen ja kuuma vesi auttoivat kipuun. Ja kyllä Pompon synnytyksen ilokaasu ja puudute helpottivat elämää kummasti, ilman niitä olisin ollut ihan poikki.
Näiden synnytyskokemusten jälkeen minun on vaikeaa ymmärtää, että joku jää paikoilleen synnytyksen edetessä. Olen kuullut muutamankin synnytyskertomuksen, jossa kotona ollessa on istuttu sohvalla tai löhötty sängyllä, kunnes kipu on ollut hirmuinen ja sitten on lähdetty sairaalaan. Sairaalassa huomataan, ettei kohdunsuu ole ollut auki kuin sentin pari, järeimpää puudutetta suostuta vielä antamaan, vaan äitiä on kehotettu liikkumaan ja annettu vähän kipulääkettä. Eikö olisi ollut mukavampi liikkua ja olla kotona, nousee ajatuksekseni. Vai onko niin, että itse olen aktiivinen ihminen ja liikkeessä olo on minun keinoni hallita kipua? Toisille ihmisillehän voi olla luonnollisempaa ja aidosti helpottavampaa olla paikoillaan sängyssä tai sohvalla, mikä minä olen heidän puolestaan sanomaan mikä heidän oloaan helpottaa. Huomaan, että se pieni synnytyshörhö elää sisälläni ja kuiskuttaa suureen ääneen korvaani niitä kaikkia lauseita ja lähteitä siitä miten pystyssä oleminen helpottaa ja edistää synnytystä.
Noh jaa, pointtinani lähinnä nyt oli, että synnyttäminen kannattaa olla aktiivista puuhaa. Synnytystä voi kokemukseni mukaan aidosti helpottaa lääkkeettömilläkin menetelmillä. Netistä löytää sivukaupalla tietoa synnytyksen lääkkeettömistä kivunlievityksistä. Suositten tutustumaan niihin, mutta kriittisellä silmällä. Kun pitää ensin on selvittänyt itselleen miten yleensä toimii kivun tullessa, niin voi yrittää miettiä mitä aputoimia voisi toivoa synnytyskivun tullessa. Kätilöt auttavat parhaansa mukaan löytämään synnytyksen aikana hyvät kivunlievitykset, mutta he eivät voi tuntea sinua ja ymmärtää kipuasi yhtä hyvin kuin sinä ja tukihenkilösi voitte. Siksi sinun itse on tärkeää valmistautua synnytykseen.
Tässä muutamia (synnytyshörhö)sivuja, joita olen itse selaillut (en ollenkaan allekirjoita kaikkia sisältöjä, mutta auttaapahan ainakin pohtimaan asiaa):
- Haikaranpesä: kivunlievitys
- Tammisaaren synntysosasto: kivunlievitys
- Bebesinfo: synnytyskipu ja kivunlievitys
- Voimaannuttava synnytys -blogi